Kisajännitys on jo hiipinyt sisuksiini joten treeneissä on vielä hyvin kisamainen tunnelma. Ehkäpä tässä on enne tuleviin kisoihin? Rataan tutustuessa huomaan, että siellä on yksi hieman vaikeampi kohta, mutta eiköhän me sisulla siitäkin selvitä. Mutta entä sitten, kun rataa suorittaessa siihen tuleekin noin 8 vaikeaa kohtaa..? Ei siis montakaan estettä onnistuneesti putkeen ja olemme menossa kisaamaan... Voi että!
Noh, treenataan ja hinkataan niitä vaikeita kohtia ja lopuksi vielä tavoitteena nolla veto. Ei tullut. Ei osuttu ylösmenon kontakteille, ei löydetty oikeita putken päitä, ei oikeita esteitä eikä aina edes hypätty esteitä oikeasta suunnasta... Voi mikä häpeä ja epätoivo. :(
Perjantai-iltana kisastressi oli aikamoinen. Sauna ja hyvä ruoka onneksi rentouttivat jonkin verran. Nicolla on kisoissa aina hieman erilainen vire mitä treeneissä ja minua vähän jännittää katsoa mitä tuleman pitää milloinkin :P Ensimmäisellä radalla jännitin osaanko ohjata koiran putkelle ja siinä onnistuttua turhaan kiirehdin jonka takia hyllytettiin rata A-esteelle, kun Nico tunnollisesti päättikin juosta sen ohi perässäni ja ottaa kontaktin sitten alasmenolle :P Muutenkin radalla sattui pieniä kömmähdyksiä, josta hieman huolestuin, koska tähän asti meillä on kisoissa ollut ensimmäiset radat niitä kaikista vahvimpia.
Näissä kisoissa kuitenkin rikoin parikin oman pääni tekemää myyttiä, joista ensimmäinen nimenomaan oli se, että radat huononisivat loppua kohden. Olen aika ylpeä siitä, miten hyvin kasasin itseni toiselle radalle, josta tuloksena 5 virhepistettä, kun kepeille menoa häiritsi Nicoa jokin. Toinen myytti mitä olin itselleni uskotellut oli, että emme pärjää hyppyradalla, koska en juokse riittävän kovaa. Hyppyradalla Nico teki yhden pitkän kaarroksen, mutta korjasi sen hienosti ja harmillisesti muurin palikka tipahti loppupuolella rataa muuten suhteellisen tyylipuhtaalta radalta... Tuloksena myöskin 5 virhepistettä. Näillä vitosilla sijoituimme kuitenkin sijoille 1. ja 3. :)
Taas nämä kisat muistuttivat minua miten etuoikeutettu olen, kun saadaan treenata agilitya juuri meidän valmentajien kanssa! Me ollaan kehitytty ihan hirmu paljon ihan siksi, että koutsit jaksaa rautalangasta ja tarvittaessa myös ratakiskosta vääntää meille tekniikoita. Välillä kyllä hävettää kysyä noin 10. kertaa, että miten joku tekniikkaa menee, mutta koskaan en ole saanut vastaukseksi mitään tyyliin: "Vastahan minä sen näytin" tai "Pitäisihän sinun tämä jo osata" vaan aina ne sitkeästi kertaa sitä tekniikkaa uudestaan, uudestaan ja uudestaan... ♥ Välillä olen huolissani siitä, että koutsit häpeää meitä, kun ei edistytä ja joskus sohlataan radalla ihan urakalla, mutta aina ne jaksaa taputtaa selkään ja löytää sieltä radoilta ne hyvät kohdat ja antaa hyviä neuvoja niihin vaikeisiin kohtiin. Itse ei huonon radan jälkeen välttämättä heti niitä hyviä juttuja näe, mutta hienoa, että joku toinen ne näkee :) Ihailen myös sitä positiivista ja rentoa asennetta mikä heillä on AINA! Itse olen pessimistiin ja perfektionismiin taipuvainen ja välillä tekee kyllä vaikeaa olla iloinen ja innostunut, vaikka agility on ehdottomasti laji millä jaksaa rankemmankin viikon loppuun. Ehkäpä sen asenteenkin oppii ajan kanssa? Tänään kisoissa kahdella viimeisellä radalla minulla oli sellainen tietynlainen mielentila, mitä en muista yleensä omistaneeni. Keskityin ennemminkin siihen, että ohjaan selkeästi ja rauhallisesti enkä sinkoile radalla suunapäänä paniikissa ympäriinsä. Koira oli ehkä hieman hitaampi tällöin, mutta mielestäni teki myös keskittyneemmin hommia.
Summasummarum: Vahvistetaan jatkossakin kontakteja ja keppikulmia. Opetellaan koiran kanssa erilaisia lähtöjä ja tiukempia käännöksiä, kiitos :P Ohjaaja opettelee mielenhallintaa ja yrittää pikku hiljaa muuttaa pessimistisyytensä optimistisuudeksi ja heikkoudet vahvuuksiksi ;) Ja joko mennään uudestaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti